Iloa, naurua, leikkiä, laulua, yhdessä tekemistä ja oivaltamisen iloa. Sitä oli Kielikampuksen toiminnallinen kielileiri täynnä. Leiri oli jälleen menestys sekä lasten, opiskelijoiden että meidän opettajankouluttajien mielestä. Kieltäkin opittiin tekemisen ohessa. Oli mielenkiintoista nähdä miten innostuneita ja kekseliäitä kielten opettajia meidän opiskelijamme ovat. Tänä vuonna leiri sai vielä uutta potkua ja sisältöä, kun tulevien kielenopettajien työpareina oli tulevia luokanopettajia, joilla on enemmän kokemusta alakouluikäisten kanssa toimimisesta.
Ilahduttavia olivat myös lasten kommentit, että leirillä on mukavaa, kun kaikki on erilaista kuin koulussa. On kivaa ja oppimista helpotetaan. Mitään ei tarvitse oppia, mutta jos vahingossa oppii, ei sekään haittaa. Opiskelijat puolestaan kertoivat, että leirillä ehtii tehdä kaikkea, mitä koulussa ei ehdi. Tämä herättikin meidät pohtimaan, miksi koulussa ei ole niin kivaa ja helppoa tai miksi siellä ei ehdi tehdä asioita vieraalla kielellä.
Leirille osallistuminen on vapaaehtoista. Leirillä on paljon toimintaa ja erilaista mielekästä tekemistä. Leirillä ei ole pakko oppia, mutta silti oppimista tapahtuu. Leirillä ei ole opetussuunnitelmaa, jota noudattaa. Sieltä puuttuvat oppikirjat, sanalistat, kuunteluharjoitukset ja kielioppitunnit. Kaiken saa keksiä itse, ja vain mielikuvitus ja kukkaro asettavat rajat. Eikö näin voisi olla myös koulussa? Vaikka kouluissa on opetussuunnitelmat, joita on noudatettava, voisiko niitä noudattaa muutenkin kuin oppikirjaa orjallisesti seuraamalla ja pulpetissa istumalla? Tekemällä ja kokemalla yhdessä. Onko tavalla, jolla oppimisesta puhutaan merkitystä? Koulussa on ”pakko” oppia, leirillä sekin on vapaaehtoista. Kun suorittamisen ja oppimisen pakko otetaan pois, ja unohdetaan mittarit, helpottuu oppiminenkin. Pitäisikö meidän pohtia, miten me opettajina puhumme oppimisesta. Sen pitäisi olla hauska asia, mutta onko se sitä? Voiko oppia jollain toisella tavalla kuin mihin nykykoulussa ollaan totuttu?
Opiskelijoistamme tuli leirin aikana esiin aivan uusia piirteitä ja taitoja. He osaavat soittaa, laulaa, piirtää ja keksiä erilaisia tapoja käyttää vierasta kieltä lasten kanssa. Taitoja, joita he eivät ehkä ole päässeet näyttämään ja käyttämään opetusharjoittelun aikana. Herääkin kysymys, miten me itse opetamme opettajankouluttajina? Voisiko kurssikirjan tai luennon ja tentin tai raportin tilalla ollakin jotain muuta? Miten opettajankouluttajina voisimme tukea opiskelijoita siinä, että he harjoittelussa ja myöhemmin työelämässä osaisivat hyödyntää taitojaan ja katsoa kieltä ja sen oppimista laajemmin, tehdä jotain erilaista? Kysymyksiä on paljon, valmiita vastauksia vähän. Olisiko tässä Juha Jalkasen perään kuuluttaman uudelleen ajattelun paikka?