Unkarilaiset ja suomalaiset sanovat ”kieli” (nyelv) kahdessa merkityksessä; esim. lehmän kieli (elin) tai äidinkieli (puhuttu tai kirjoitettu). Esim. lontoolaiset sanovat tongue – language. Suussa oleva kieli ja suusta tuleva kuunneltava kieli korvataan eri sanoilla, kuin myös saksalaiset ja ruotsalaiset kai tekevät. Onko suomen ja unkarin kielen lisäksi muita kieliä, joissa ”kieli” ja ”kieli” on sama sana?
Antti Vuorinen
Ruumiinosien nimitykset ovat yleensä ikivanhoja. Nehän ovat osa meitä itseämme ja niistä on ollut aina tarve puhua. Todennäköisesti ”kieli” onkin ensin tarkoittanut puhe-elintä, ”sitä mikä liikkuu suussa”, ja sitten vasta suusta tulevaa puhetta. Suomen ”kieli”-sanan vastine tunnetaan useissa sukukielissämme kummassakin merkityksessä. Unkarin ”nyelv” ei tosin ole suomen ”kieli”-sanalle sukua, vaikka kielet muuten sukulaisia ovatkin.
Kieli-sanan kaksoismerkitys tunnetaan useissa Euroopan kielissä. Nykyenglannissa ”tongue” tosin tarkoittaa ensisijaisesti puhe-elintä, mutta englantilainen voi käyttää sitä myös äidinkielestä: ”native tongue”. Sama koskee saksan sanaa ”Zunge” ja ruotsin sanaa ”tunga”. Ne ovat kehittyneet samasta kantagermaanin sanasta, jolla on ilmeisesti myös ollut kahtalainen merkitys. ”Language” puolestaan periytyy ranskasta ja edelleen latinan sanasta ”lingua”, jolla on silläkin molemmat merkitykset. Sama koskee myös venäjän sanaa ”jazyk” ja kreikan sanaa ”glossa”.
Vesa Jarva, yliopistonlehtori
Miksi vieraiden kielten oppikirjasarjat vaihtuvat niin tiuhaan tahtiin, että kuopus ei voi käyttää samoja kirjoja kuin vanhempi sisaruksensa? Kysyy kustannustietoinen äiti
Suomessa on totuttu peruskoulun myötä ilmaisiin oppimateriaaleihin. Siksi lukiovaiheen kirjakustannukset voivat kirpaista monessa perheessä, vaikka niiden hankkimisen kalleus ei olisi varsinainen este koulutuksen osallistumiseen. Saattaa ihmetyttää, että oppikirjasarjat vaihtuvat, vaikka opetussuunnitelma ei ole muuttunut vuoden 2003 jälkeen. Ihannetapauksessa oppikirjojen pitäisi perustua uusimpaan pedagogiseen tietoon kielestä ja kielenoppimisesta sekä opetuksesta. Voi kysyä kuitenkin, muuttuvatko nämä tiedot todella yhtä nopeasti kuin oppikirjasarjat vaihtuvat. Onko yksi syy oppikirjojen vaihtuvuuteen se, että opettajat kyllästyvät vuodesta toiseen käyttämään samaa materiaalia vai se, että oppikirjat ovat kustantajille hyvää bisnestä? Tähän ei ole yksioikoista ja oikeaa vastausta.
Vanhemmat ovat vuosia päivitelleet oppikirjojen kalleutta ja uudistusten nopeutta. Toisaalta opetusalalla on yhä enemmän keskusteltu myös siitä, kehittyvätkö oppimateriaalit riittävästi, vastaavatko ne tämän päivän tarpeita ja mikä on oppimateriaalien rooli koulun opetuskulttuurin kehittämisessä.
Monilapsisissa perheissä kirjojen kierrätys helpottaisi koulukustannuksia, mutta onko tällaisella perheiden talouteen perustuvalla näkökulmalla mitään merkitystä kulutusyhteiskunnan kiihtyvässä tahdissa? Muuttuuko koulun kielenopetus kirjaa vaihtamalla? Näitä kysymyksiä käsitellään myös Kielikampuksen Suuressa oppimateriaalikeskustelussa 15.3.2012, klo 12.00-16.30, paikkana yliopiston Mattilanniemen kampuksen sali MaA103.
Kristiina Skinnari, projektitutkija & Emese Mátyás, tutkimuskoordinaattori
Kielenkiintoista-palstalla lukijoiden kysymyksiin vastaavat Jyväskylän yliopiston Kielikampuksen tutkijat ja opettajat. Sinulla on nyt mahdollisuus jakaa mieltäsi askarruttavia kysymyksiä kanssamme mm. kieleen, kielenkäyttöön, kielenoppimiseen, kielenopetukseen, kielipolitiikkaan, monikielisyyteen ja monikulttuurisuuteen liittyvistä aiheista. Lähetä kysymyksesi omalla nimellä tai nimimerkillä varustettuna osoitteeseen: kielikampus@jyu.fi tai Kielikampus PL 35 (P) 40014 Jyväskylän yliopisto.