On kulunut noin 13 vuotta siitä, kun istuin pienenä ala-astelaisena kotini vessan lattialla ja lukea paukutin uuden uutukaista englanninkirjaani ääneen sana sanalta ja kappale kappaleelta. Yhdeltä istumalta taisin höpöttää, sanojen merkityksistä paljon mitään vielä tietämättä, koko kirjan läpi kannesta kanteen. Olihan kyseessä elämäni ensimmäinen englanninkielen oppikirja! Tuolloin olin vielä autuaan tietämätön siitä, kuinka monen kirjan kannen väliin tulen elämäni aikana kurkistamaan. Vaikka koulunkäyntiä eri koulutusasteilla on jo jonkin verran takana, en totta vie edelleenkään osaa kunnollisesti vastata siihen, miksi kieltenopiskelu on niin tärkeätä ja mitä osa-alueita siinä tulisi korostaa. Tulisiko painottaa kielioppia ja sanastoa, puhumista ja kuuntelemisen taitoa vai kenties perehtyä myös eri maiden kulttuurisiin tapoihin? Kuka määrittelee näille asioille tärkeysjärjestyksen? Tai kuka ylipäänsä edes omistaa kielen? Kuuluuko se kieliopin poikkeuksen poikkeukset hallitsevalle kieltenopettajalle, kieltä äidinkielenään puhuvalle amerikkalaiselle, jokaisen maapallon kolkan kolunneelle maailmanmatkaajalle, vai kenties maiden hallituksille poliittisine päätöksineen? Edeltävistä yhtäkään väheksymättä haluaisin ajatella kielen kuuluvan kaikille, oli se sitten tuotettu kieliopillisesti tai sanastollisesti oikein tai ei.
Kielen oppiminen vaatii aina jonkin verran rämäpäisyyttä. Eräs hyvä esimerkki jonkin sortin rämäpäästä on kummisetäni, joka istui aikoinaan sikalan nurkalla nuorena maanviljelijämiehenä ja mietti, että mihin hänkään mitään kieliä tarvitsee! Monia vuosia myöhemmin hän kuitenkin lähti lähes täysin kielitaidottomana Saksaan töihin ja opetteli ulkomailla viettämiensä vuosien aikana kielen, jota hän tänä päivänä käyttää Suomesta käsin lähes päivittäin työssään. Elämä onkin useimmiten hyvin odottamaton ja täynnä niin vastoinkäymisiä, onnenpotkuja kuin mahdollisuuksia. Kulunut lukuvuosi onkin elämässäni ollut kaikkea muuta kuin ennalta arvattavissa. Kaikki alkoi Marlen Harrisonin luotsaamalta englannin kielen kurssilta, jolla sai aikaa istua alas ja miettiä omia mielenkiinnon kohteita ja pohtia omaa ammatti-identiteettiään. Huolimatta siitä, että lopputuloksena oli oma tutkimus ja sen esittely Puolassa järjestetyssä psykologian opiskelijoiden kongressissa, ehkä vielä tärkeämpää oli herätä miettimään sitä, millaiseksi oman elämänsä ja tulevan ammatinkuvansa haluaa järjestää ja miten sen eteen voi nähdä vaivaa jo nyt. Tarvitaan vain tilaisuuksia, joissa pääsee koettamaan siipiään. Tahdonkin kiittää koko Kielikampuksen väkeä saamastani Kielikampus –tunnustuspalkinnosta ja erityisesti juuri näistä mahdollisuuksista pyrkiä parhaaseeni, ylittää itseni ja olla oma itseni. Erityiskiitoksen ansaitsee myös opettajani Marlen Harrison, joka opetti omalla olemuksellaan ja kokemuksillaan, ettei omia unelmiaan kannata aliarvioida. Kuluneen lukuvuoden mahdollisuudet ja niissä onnistuminen ovatkin antaneet minulle rohkeutta lähteä toteuttamaan yhtä tähänastisen elämäni suurimmista haaveista Tansaniaan, jossa aloitan kaksi kuukautta kestävän vapaaehtoistyön tulevan heinäkuun lopulla.