Minulla oli viime keväänä kunnia kuulla liki kahdenkymmenen viides–kuudesluokkalaisen ajatuksia vieraan kielen oppimisesta, kun haastattelin heitä väitöstutkimustani varten. Nämä saksanoppijat olivat osallistuneet sadutusinterventioon, kokeiluun, jossa kasvatustieteistä ja sosiaalipsykologiasta tuttua sadutusta sovellettiin uudessa kontekstissa, vieraan kielen oppimisessa. Siinä oppijat kertoivat omanlaisiaan tarinoita saksan kielellä opettajan, tutkijan tai toisen oppijan toimiessa kirjurina. Interventiota pohjusti elokuussa 2010 valmistunut pro gradu -tutkielmani, joka mm. hiljattain huomioitiin Suomen soveltavan kielitieteen yhdistyksen AFinLA ry:n Afinlandia-palkinnolla.
Nimitän kokeilua interventioksi kahdesta syystä. Ensinnäkin siinä tarkoituksellisesti tuotiin vieraan kielen oppitunneille menetelmä, joka poikkeaa ideologialtaan ns. perinteisestä opetuksesta ja jonka siten voi olettaa nostavan esiin uudenlaisia ajatuksia kokeiluun osallistuneissa. Toisekseen kokeilussa kiinnostus kohdistui nimenomaan oppijoiden näkemyksiin, joiden tutkimisen merkityksellisyyteen on havahduttu vasta viime vuosina.
Oli ilo huomata, millaisella innolla oppijat kertoivat ajatuksistaan. Heillä selvästi oli sanottavaa, ja he halusivat myös jakaa sanottavansa kanssani. Muutama oppija jopa erikseen pyysi päästä haastateltavaksi. Oppijat puhuivat paljon, eikä tietoa tarvinnut nyhtää heistä. Haastateltavat tuntuivat arvostavan sitä, että heitä kuullaan ja kuunnellaan. Myös kahdenkeskinen hetki kiinnostuneen haastattelijan kanssa vaikutti olevan sellainen tilanne, josta ei kiirehditty pois.
Haastatteluissa nousi lähes poikkeuksetta esiin sadutuksen hauskuus. Joistain oppijoista tarinan kertominen oli hauskaa, joistain ideointi ja keksiminen, jotkut puolestaan kehuivat sadutuksen tuoneen vaihtelua oppitunteihin. Oppijoiden kuvaama hauskuus näkyi myös heidän kertomissaan tarinoissa ja niiden omaperäisyydessä. Esimerkiksi ”Kiia” ja ”Oona” sanailivat sukkelasti ”Ich bin ich, so ich liebe mich!” (”Minä olen minä, joten rakastan itseäni!”). Lisäksi monet haastatellut kertoivat pitäneensä siitä, että sadutuksessa oppija sai itse päättää, mitä, minkä verran ja mistä aiheesta hän kertoo. Muiden vaatimuksia tai odotuksia ei tarvinnut miettiä, vaan tarina kelpasi juuri sellaisena kuin se sattui tulemaan suusta ulos. Myöskään ”mokaamista” tai epäonnistumista ei tarvinnut pelätä, koska tarinaa ei arvioitu eikä virheillä ollut väliä. Tästä ilahtuivat etenkin ne, jotka arastelivat vieraan kielen puhumista. Jotkut mainitsivat sadutuksen olleen välillä hankalaa, kun ei meinannut keksiä tai ei muistanut sanoja. Heidän mukaansa se kuitenkin auttoi, jos tarinaa teki kaverin kanssa tai kysyi apua opettajalta.
Oppijoiden kertomat kokemukset ovat saaneet minut miettimään, mistä kielenoppimisessa itse asiassa on kysymys, mikä sitä edistää ja mikä taas estää. Koska olen väitöstutkimukseni alkutaipaleella, voin jatkaa pohdintojani ja etsiä vastauksia kysymyksiin, joita mm. edellä kuvaamani oppijoiden kokemukset ovat herättäneet. Joka tapauksessa olen jo tässä vaiheessa vakuuttunut siitä, että oppijoiden itsensä ajatukset ansaitsevat tulla kuulluiksi ja huomioiduiksi sekä kielen oppimisen tutkimuksessa että käytännön opetustyössä. Ilman oppijoiden näkökulmaa oppimisesta on mahdotonta muodostaa kokonaisvaltaista kuvaa. Sitä paitsi, miksi niiden mielipide jätettäisiin kysymättä, joiden on tarkoitus oppia kieltä?