Mitä yhteistä on ns. helsinkiläisellä ässällä ja suomalaisen korkeakoulutuksen kielipolitiikalla?

Kirjoittajat: Mia Halonen ja Taina Saarinen

Mia Halosen, Samu Nyströmin, Heikki Paunosen ja Johanna Vaattovaaran kirjassa Stadin syntinen s sukelletaan ns. helsinkiläiseen ässään, yhteen äänteeseen, liitettyihin mielikuviin ja niiden syntyyn. Taina Saarinen tarkastelee marraskuussa ilmestyneessä kirjassa Higher Education, Language and New Nationalism in Finland: Recycled Histories nykyisen uusnationalistisen kielipolitiikan historiallisesti ja poliittisesti kierrätettyjä taustoja suomalaisessa korkeakoulupolitiikassa.

Kun näitä lähes samaan aikaan julkaistuja teoksia tarkastellaan pelkkien nimien valossa, niillä ei näytä olevan mitään yhteistä. Ässä-kirja näyttäisi kertovan yhdestä äänteestä, korkeakoulu-kirja koulutuksesta ja kielestä.

Molemmissa teoksissa päädyttiin kuitenkin lopulta kirjoittamaan ei enemmästä eikä vähemmästä kuin suomalaisuudesta: yhteiskunnasta, yhteiskuntaan kuulumisesta ja kansakunnan historiasta. Miten sattuikin, että Kielikampuksen piirissä on tänä syksynä julkaistu kaksi kirjaa, joissa ruoditaan suomalaisuutta historiallisena, poliittisena ja ideologisena ilmiönä?

Kirjat ovat kutakuinkin kymmenen vuoden aikana tehtyjen tutkimusten tuloksia.

Taina Saarinen alkoi kymmenisen vuotta sitten ihmetellä, miksei kieli ollut millään tavalla näkyvä korkeakoulutuksen kansainvälistymispolitiikassa - ellei englannin itsestäänselvyyttämistä lasketa. Vähitellen, 2010-luvun loppupuolella kielestä alettiin puhua. Englannin sijaan puheenaiheeksi nousi suomen kielen asema, ja aiemmin kuumia tunteita herättänyt ruotsi tuntui häviävän keskustelusta kokonaan.

Englanti, johon oli vielä 2000-luvun taitteessa suhtauduttu vähintään neutraalisti, ellei jopa positiivisesti, alkoi muuttua tappajaenglanniksi. Suomeen, suomen kieleen ja suomalaisuuteen kohdistuva uhka oli muuttanut muotoaan.

Samoin 2010-luvun alkupuolelta lähtien Mia Halonen yhdessä kollegoidensa alkoi ihmetellä, miksi mielikuva siitä, että Helsingissä olisi omanlaisensa muusta suomesta poikkeava s-äänne, oli niin vahva, vaikkei mikään tutkimus tällaista tukenut. Tutkimusten myötä alkoi hahmottua mielikuvan pitkä, naisten kantama linja, joka johti 1800-luvun ruotsinkielisiin näyttelijättäriin, jotka sihauttivat ässänsä “ruotsalaisesti” rooleissaan ulkoa opetellulla vieraalla kielellä, suomella. Sukellus historiaan näytti, että mielikuvan juuret ovatkin kansakunnan synnyttämisessä ja suomen kielen varjelemisessa suurelta uhalta, ruotsilta. Kun itse kielensä suomeksi vaihtaneet alunperin ruotsinkieliset fennomaanit pyrkivät pitämään puhtaana sivistyskieleksi rakentamaansa suomea, ruotsin värittämä s-ääntämys oli yksi vieras, jolta vielä haurasta suomalaisuutta oli suojeltava. Kansakunnan synnytys vaati koheesiota, jolle ruotsin kieli oli sisäinen uhka.

Suomalaisuutta rakennettaessa 1800- ja 1900-luvuilla pyrittiin rakentamaan sisäistä yhtenäisyyttä, kansakuntaa, jota kaksikielisyys ja suomen ja ruotsin väliset jännitteet ovat haastaneet. Viimeistään 1800-luvun puolivälissä pyrkimys kansakunnan itsenäistymiseen kielineen ja kulttuureineen nousi yleisiinkin aikalaiskeskusteluihin sekä silloisessa Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa että muuallakin yhteiskunnassa. Korkeakoulutuksessa tämä ruotsin edustama vierauden uhka kansalliselle yhtenäisyydelle näkyi 1930-luvulle saakka niin sanotuissa Helsingin yliopiston kielikiistoissa.

2010-luvulle tultaessa suomen kielen uhkat ovat muuttuneet sisäisistä ulkoisiksi. 2010-luvun alun jälkeen korkeakoulupoliittinen huomio on enenevästi kiinnittynyt suomen kieleen, ja ruotsi on jäänyt syrjemmälle. Englanti taas on alkanut mediapuheissa muuttua uhaksi aiemmasta kansainvälisen taloudellisen ja kulttuurisen yhteistyön kielestä.

Eduskuntakeskusteluissa kannetaan huolta "esi-isien kovalla työllä" turvaaman suomen kielen varjelusta, ja kotimaisten kielten lautakunnan puheenjohtaja puhuu Helsingin Sanomien haastattelussa "suomen kielen vaaran vuosista".

Historiallisten tarinoiden kertomisessa on omat vaaransa. Taaksepäin katsominen pakottaa helposti näkemään historian vääjäämättömänä ja tapahtumien kulun aukottomana - vahva tarina saattaa viedä kertojaa.

Tutkimusta tehdessä ei - onneksi - koskaan tiedä mihin se johtaa. Tutkimalla yhtä pientä yksityiskohtaa saattaakin löytää toisia, suuria linjoja, ja jokin lähdössä tutkijalle piiloon jäänyt tyrkyttäytyykin näkyväksi.

On mahdollista, että kokemuksemme elämisestä jälleen nationalismin nousun värittämässä ajassa on myös ohjannut katsettamme. Suomalaisuuden ja kansainvälisyyden lisääntyvästi jännittynyt suhde on voinut tiedostamattammekin ohjata meidät suomalaisen nationalismin juurille. Nykypäivä on ohjannut meitä kysymään, miten tähän on tultu.

Joka tapauksessa voimme sanoa, että olemme molemmat nähneet niiden samojen historiallisten puhetapojen kierrätyksen, joissa kansakunnan yhtenäisyyttä suojellaan sisäisiltä ja ulkoisilta uhkilta. Puhe kielestä on kuitenkin loppujen lopuksi puhetta yhteiskunnasta.

Mia Halonen, Samu Nyström, Heikki Paunonen ja Johanna Vaattovaara. Stadin syntinen s. Helsinki: ArtHouse Oy. https://arthouse.fi/sivu/tuote/stadin-syntinen-s/2650026

Taina Saarinen. Higher Education, Language and New Nationalism in Finland. Recycled Histories. London: Palgrave MacMillan. https://www.palgrave.com/gp/book/9783030609016