Miten herättää lapsen kiinnostus erilaisiin kieliin? Miten hyödyntää hänen myötäsyntyistä kielitajuaan? Mitä on ”kieliasiantuntijuus” eli voimmeko irtautua yhdestä kielestä ja omaksua laaja-alaisen kieltenopettajan roolin? Miten lapsi kokee onnistuvansa kielenkäyttäjänä, vaikka hänen tietonsa ja taitonsa siinä olisivat vielä hyvin rajalliset?
Nämä kysymykset askarruttavat kielenopettajia ja kasvattajia. Niin meidänkin työryhmäämme, yhdeksää eri kielten aineenopettajiksi valmistuvaa opetusharjoittelijaa. Toteutimme neljän tunnin kielipajan 20.3. ja 27.3. kahdella jyväskyläläisellä ala-asteella, Keltinmäen ja Pohjanlammen kouluissa. Kielipajamme oli osa projektia, jonka tavoitteena on vahvistaa yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen ja koulujen yhteistyötä. Samaan aikaan liuta muita opiskelijoita pajaili toisten perusopetuksen luokkien kanssa teemoinaan esim. musiikki tai terveyskasvatus.
Päätimme toteuttaa oman kielipajamme toppuluokkalaisten (n. 8-vuotiaiden) kanssa pääosin pistetyöskentelynä. Jokaisella eri pisteellä lapset askaroivat eri teemojen ja kielten parissa: suomen pisteellä lapset sijoittivat murresarjakuvista valikoituja kuvia Suomen kartalle, englannissa opeteltiin verbejä ja liikkeitä ”Simon says” -leikillä, saksassa värejä värityskuvilla. Ruotsin pisteellä lapset kartoittivat suomen ja ruotsin yhteyksiä ja eroja yhdistämällä samankaltaiset suomen ja ruotsin sanat muistipelin tapaan. Ranskassa he puolestaan opettelivat ja tunnistivat numeroita kinesteettisesti taputtamalla ja pomppimalla. Lisäksi joka pisteellä opettelimme käyttämään kunkin kielen tervehdyksiä. Pistetyöskentely auttoi lapsia hahmottamaan kielen vaihtumisen – jo fyysisenä siirtymänä. Mikä vielä tärkeämpää, pisteillä oli mahdollista huomioida jokainen lapsi yksilönä, kun yhtä tai kahta ohjaajaa kohti oli kolme tai neljä lasta.
Ensimmäisellä tunnilla toimimme kuitenkin vielä koko ryhmänä. Esittäydyimme ”nimitanssilla”, eli toistamalla piirissä jokaisen nimen ja hänen tekemänsä liikkeen. Lapset saivat kukin oman ”kielisalkun”, eli paperisen matkalaukun, liimasivat ohjatusti eri kielten tervehdykset (”hyvää huomenta”, ”hyvää päivää”, ”hei!” ja ”minun nimeni on”) ja eri maiden liput salkkuunsa ja koristelivat sen haluamallaan tavalla.
Toisen tunnin aloitimme ulkona yhdessä lasten kanssa leikkimällä kapteeni käskee -leikkiä ja undulaatti -laululeikkiä. Undulaatti matkaili Suomessa, Ruotsissa, Saksassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa, jolloin sen eleet ja käyttäytyminen muuttui kunkin maan mukaan, esim. Ruotsissa iloiseksi ja Yhdysvalloissa valtavaksi. Hihkuttuamme vielä hetken töpseli- tai hirviöhipan parissa palasimme tyytyväisinä sisälle aloittamaan pistetyöskentelyn. Lapset kiersivät kullakin viidestä kielipisteestä varttitunnin ajan.
Viimeisellä tunnilla me ohjaajat esitimme Punahilkan englanninkielisen äänitteen mukaan näytellen. Purimme näytelmää lasten kanssa juttelemalla siitä, mistä tarinan tunnisti ja muuttuiko se kielestä riippuen. Keltinmäessä lapset saivat kirjoittaa ylös paperilapuille tarinan tärkeimmän tunteen ja asian ja muovata ryhmässä patsaan näistä hatusta nostetuista satunnaisista sanoista. Pohjanlammella kokeilimme puolestaan kuuma tuoli -menetelmää, jossa lapset saivat kutsua tuolille yhden satuhahmon ja esittää tälle kysymyksiä. Lopuksi kyselimme päällimmäiset tuntemukset ja mieleenpainuneet kokemukset päivästä, kiitimme ja hyvästelimme.
Lapset nauttivat työskentelystä – erityyliset oppijat innostuivat erilaisilla pisteillä. Huomasimme, miten assosiaatioiden voima eri kielten välillä auttaa muistamaan molempien kielten sisältöjä (rot – red – Punahilkka). Lapset luovivat luontevasti eri kielten parissa ja he elävätkin yllättävän monikielisessä maailmassa erityisesti median ja perhesuhteiden kautta. Peruskoulun alkuaikoina on hyvä hetki herätellä pieniä kielipäitä – englanti ei ehkä olekaan lapselle se ainoa vaihtoehto aloittaa 3. luokalla? Kielipajamme vahvistivat sitä, minkä jo kielten oppimisesta tiesimme: pienet oppimiselämykset ja vuorovaikutus ovat lapselle tärkeitä – kuten ne ovat kenelle tahansa meistä.
Työryhmän puolesta,
Hilla Kaipainen