Itämeren suomalaista ketjurunoutta Tutkijoiden yössä 27.9.2019

Kirjoittaja: Sofia Hopiavuori, suomen kielen opiskelija kieli- ja viestintätieteiden laitoksessa Jyväskylän yliopistossa

 

Jyväskylässä vietettiin Tutkijoiden yötä 27.9.2019. Kielten osalta tämä oli oivallinen tilaisuus juhlistaa myös Euroopan kieltenpäivää, joka sattui samalle ajankohdalle. Samalla tämä oli myös oivallinen tilaisuus muistaa, että Euroopan kieltenpäivä on. Ja Euroopan kielten päivä on nimenomaan muistamista varten, sillä sen tehtävänä on:

  • muistuttaa kieltenoppimisen sekä opiskeltavien kielten monipuolistamisen tärkeydestä monikielisyyden sekä kulttuurienvälisen ymmärryksen lisäämiseksi
  • edistää ja vaalia Euroopan rikasta kielellistä ja kulttuurista moninaisuutta
  • rohkaista elinikäiseen kieltenoppimiseen koulussa ja sen ulkopuolella oli kyse sitten opiskelusta, ammatillisista tarpeista, liikkuvuuteen liittyvistä tarkoituksista tai huvista.

 Euroopan kielten päivän juliste

 

Minun Tutkijoiden yö -projektini tavoitteena oli esitellä suomen sukukieliä, mikä oli osa Jyväskylän yliopiston Kielikampuksen ohjelmakokonaisuutta. Oli huippua päästä mukaan, kun normaalisti sukukielinörtteily on aika yksinäistä puuhaa. Suunnittelin ohjelmaa melko pitkään, sillä suomalais-ugrilaisia kieliä on paljon. Se, että päädyin lopulta Itämeren suomalaiseen ketjurunouteen, oli oikeastaan sattumaa. Olin nimittäin kirjallisuuden opinnoissani perehtynyt Suomen kirjallisuus I -teokseen, joka käsitteli Itämeren suomalaisia tarinoita aikana, jolloin tarinat säilyivät ihmisten muistissa. Ja ihmisten muisti on siitä syystä erityisen kiehtova, että ihmisen muisti on huono. Ei ole ollenkaan yksiselitteistä, millaisena jokin tarina kuullaan, kun sitä kerrotaan seuraavan kerran. Kuitenkin ketjurunot ovat säilyneet suhteellisen samanlaisina.

Suomen kirjallisuus I -teoksesta taltioitui omaan muistiini eräs runo, jonka kuulin sitten paljon myöhemmin, sattumalta Ailu Vallen räppikeikalla, jossa toisena esiintyjänä oli virolainen kansanmusiikkiartisti Mari Kalkun: ”Mis seal mere keske-ella? Kaev on mere keske-ella. Mis seal kaevu kalda-alla?”. Oli omituista kuulla runo niin erilaisessa ympäristössä, kuitenkin kyse oli satoja vuosia vanhasta runosta, jonka olin lukenut ajansyömästä historiikistä. Tämä omituinen kokemus jäi minulle mieleen, sillä se toi sukukielten yhteisen historian osaksi nykyhetkeä – kyse ei ole vain jostain, mitä on ollut satoja vuosia sitten.

Ketjuruno on loru tai arvoitus, jossa uusi säe toistaa aina edellistä, mikä tekee siitä mieleenpainuvan. Moni saattaa muistaa lapsuudestaan lorun, jota toistettiin uudelleen ja uudelleen, kunnes se osattiin ulkomuistista: ”Mitä tehtäis? Sika pestäis. Mikä sika? Maasika. Mikä maa…”. Harva kuitenkaan tietää, että samaiset lorut edustavat erittäin vanhaa kirjallisuusperinnettä ajalta, jona tarinat levisivät suullisesti ihmisiltä toisille. Ketjurunot ovat olleet nimenomaan lasten loruja ja ne ovat säilyttäneet parhaiten muotonsa, sillä lapset ovat huomauttaneet toisilleen, jos kaveri ei muista runoa oikein. Näin ollen tutkijoiden on ollut mahdollista löytää vanhoista Itämeren suomalaisten ketjurunojen joukosta yhteneviä piirteitä, joista voidaan päätellä ketjurunojen levinneen kansojen kesken ja jotka kertovat tarinaa yhteisestä kulttuurista, kuten vaikkapa uskomuksista.

Eri sukukielten runoissa oli esimerkiksi nähtävissä samoja aiheita kuin Kalevalassa, joka edustaa myöhempää mutta tunnetumpaa kertomaperinnettä. On kiehtovaa, että niinkin suomalainen teos kuin Kalevala syö sisäänsä aika paljon myös muissa sukukielissä esiintynyttä mytologiaa. Tietoa aiheesta oli paljon, enkä odottanut valtaisaa yleisömenestystä, mutta tapahtumassa oli aika paljon niitä, jotka pysähtyivät lukemaan julisteita, joihin olin koonnut pienen historiakatsauksen ketjurunouteen. Olin myös iloinen siitä, että ihmiset tulivat juttelemaan ja monet heistä myös keksivät oman säkeensä ketjurunoon, jota koottiin pala palalta julisteiden viereen seinälle.

 Päivässä kirjoitettu ketjuruno

 

Runon kirjoittaminen oli prosessi, missä jokainen teki työtä omalla tavallaan. Toinen kirjoitti säkeen hetken mielijohteesta ja toinen saattoi pohtia omaa riviään timantinhiojan keskittyneisyydellä. Eräs pariskunta tuli sanomaan minulle, että he ovat keksineet ketjurunoja aamukahvin äärellä jo vuosien ajan, mutta eivät vain olleet ymmärtäneet, että kyseessä on niinkin kulturelli ajanviete kuin ketjurunous. Lisäksi runon kirjoittajien joukossa oli äidinkieleltään kiinalainen nainen, jonka toiveesta käänsin runon englanniksi – monimerkityksellisyydessään kulta kääntyi aika tahmeasti, mutta tulin ymmärretyksi. Omassa säkeessään hänelle oli tärkeää saada ilmaista suomeksi ajatus: ”tarve tulee elämästä”. Kirjoittajien nuorisoedustus hyödynsi taiteellisen inspiraation lähteenään koulutehtävää, johon sai kerättyä yhden suorituksen osallistumalla runoon.

 Tutkijoiden yö -projektista jäi minulle hyvä muisto; en tosin tiedä, miten hyvä muisto se on paikkaansapitävyydessään. Olisi ehkä pitänyt kirjata kokemukseni ketjurunon muotoon. Kuitenkin tämä on kirjallinen dokumentti, joka tarjoaa vain minun tarinani tapahtumien kulusta. Joku muu saattaa muistaa sen paremmin tai hiukan erilaisena ja ehkä myös eri kielellä. Hyvä niin, kun minun muistini ei voi millään muistaa kaikkea.