Kielenkiintoista 8.10. – Onko ”kusetus” rumaa kieltä?

Viime maaliskuun kuntauudistusmielenosoituksen yhteydessä sanomalehti Keskisuomalaisen uutispäälikkö, Keijo Lehto esitti kysymyksen, onko huuto ”kuntauudistus on kusetusta” kansanedustajan suusta kuultuna siivotonta kielenkäyttöä.

Siivottomuus on katsojan silmissä ja kuulijan korvissa. ”Kusetus” kantasananaan ”kusi” ei kuulu tyypillisimpään asiarekisteriin. Niinpä sillä tuollaisessa yhteydessä juuri onkin suurempi ilmaisuvoima kuin vaikkapa samatarkoitteisilla ”narraus”- tai ehkä kaikkein neutraaleimmalla ”valehtelu”-sanoilla. Lisäksi ”kusetus” tuo lausahdukseen alkusoinnun ku-ku, joka on suomalaisille tuttu Kalevalasta saakka. Vielä voidaan ajatella, että mielenosoitus on toimintatyyppinä sellainen, että mielipide on todella yksiselitteisesti ja voimallisesti esitettävä, jolloin ”kusetus” ei jätä mielipidettä ja arvostelua arvailujen varaan. Palataksemme alkuun: siivottomuus ja loukkaavuus liittyvät henkilökohtaisiin arvoihin.

Olen joskus miettinyt miten nalle -sana taipuu. Lapsi leikkii yhden nallen kanssa, mutta entä jos hänellä on monta nallea, joiden kanssa leikkii. Leikkiikö hän silloin nallejensa kanssa? Entä jos lapsi leikkii useamman nuken kanssa, miten nukke -sana silloin taipuu?
Sirkka Saarinen

Kyllä leikkii, ja samalla tavalla taipuu myös ”nukke”: eli leikkii nukkejensa kanssa. SuomiSanakirja.fi tarjoaa useampiakin monikon genetiivin taivutuksia – nukkejen, nukkein, nukkien ja nallejen tai nallein. Tällainen taivutus muodostaa suomen kielessä ihan oman tyyppinsä eli Nalle-tyypin. Näissä e-loppuisissa sanoissa kuten nukke, kurre, pelle, toope, genre, joule ei ole vokaalivaihteluita eli lopun e-vokaali säilyy myös taivutusmuodoissa (sanassa nukke vartalon loppuvokaali voi muuttua monikon genetiivissä: nukk-i-en).

Onko ”manalalla” yhteyttä melanesialaisperäiseen ”manaan”, jota meilläkin on manan majoilta haettu? Onko muodon ja merkityksen samuus/läheisyys sattumanvarainen, vai viittaako se yhteyteen?
Kari Jokinen

Tässä tapauksessa sanojen muodon samankaltaisuus lienee sattumanvaraista ja merkitykset eroavat. Suomen manala on oletettavasti johdettu käsitteestä maanalainen maailma ja tarkoittaa tuonpuoleisessa eli elävien maailman ulkopuolella sijaitsevaa kuolleiden asuinsijaa (vainajala, tuonela). Melanesialais-polynesialainen mana on taas näkymätön, yliluonnollinen – hyvä tai paha – voima, jota voi olla esineessä, eläimessä tai ihmisessä. Manaa lähellä oleva käsite on tabu, mutta tabu viittaa kiellettyyn. Mana viittaa siihen, että asiaan liittyy voimaa.

Suomalaiseksi vastineeksi manalle tarjotaan käsitettä “väki”. Sanalla väki on ollut muinaissuomalaisille erityinen merkitys haltijoiden joukkona, joka ilmenee myös taikavoimana ja sairauksina. Myös ihmisen voimaa tai taikavoimaa kutsuttiin väeksi, ja voimakkuutta ja taikavoimaisuutta väkevyydeksi.

Mia Halonen & Helena Mackay, Soveltavan kielentutkimuksen keskus